29.11. mind the gap!

Kirjoitan blogiani yhtä tiuhaan, kun vietän päiviä kotosalla. Arkena olen ollut tiiviisti töissä ja viikonloppuisin tutustumassa maan kulttuuriin joko Lontoossa tai lähiympäristön kaupungeissa. Mitä enemmän matkustan, sitä enemmän haluan nähdä. Takana Waddesdon, Southampton ja Birmingham, tulevaisuuden kuvissa Cambridge, York ja tunnettu Englannin kaupunki Pariisi. Katsotaan, mihin kaikkialle ehdin vaeltaa jäljellä olevana aikana.

Suhtautuminen maiden välisiin eroihin on muuttunut radikaalisti aikaisempiin reaktioihini verrattuna. Asiat ovat erilailla, mutta en kummastele niitä, vaan opettelen paikallisen toimintatavan. Jos lähtee ulkomaille, niin on turha taistella omien tapojensa kanssa, koska siinä menettää ainoastaan omaa energiaa. Johan sitä vanha sanontakin kertoo, että jos et voi voittaa heitä, liity heihin. Olen liittynyt paikalliseksi ulkojäseneksi.

Maa on täynnä kuulutuksia. Aluksi niitä yrittää kuunnella, mutta niistä ei saa selvää. Pian kielen kuuntelemiseen tottuu ja sen jälkeen niistä pystyy poimimaan hyödyllisiä vinkkejä erityisesti paikkojen ja kaupunginosien lausumiseen. Lopulta kuulutuksia ei enää jaksa kuunnella, vaan ne sulautuvat taustahälinään. Ne kuulee uudestaan vasta, kun niissä on jotain poikkeavaa informaatiota, kuten pari viikkoa sitten metrossa:
”Viikonloppuna Jubilee-linja on suljettu ratatöiden vuoksi. Vuorot ajetaan korvaavilla busseilla. Lisätietoja saat netistä osoitteesta (…), puhelimitse numerosta (…) tai voit kysyä metroasemien henkilökunnalta. Jos et pysty tekemään mitään mainituista, niin pysy kotona.” Laitoin tämän ilmoituksen statuksekseni facebookkiin, jolloin rakkaat ystäväni kehottivat minua pysymään kotona. Luottamus tuntuu olevan korkealla.

Nyt on ensimmäinen adventti ja hoosianna kuunneltu youtuben kautta. Kaikista tavoista ei kuitenkaan tarvitse luopua.

30.10. Kuukausi voitettu

Kuukausi. Niin vähän aikaa ja silti olen saanut jo kokea enemmän kuin Suomessa vuoden aikana. Tosin aina välillä aika on tuntunut vuodelta, koska uusien asioiden oppiminen vaatii oman energiansa.

”Onko siellä mitään, mikä on parasta?”, kysyi isäni minulta tänään. Ensiajattelemalta ei tullut mieleen yhtään asiaa, mutta hetken pohdittuani niitä alkoi tulvia mieleeni. Suurin kokonaisuus on kulttuurin rikkaus ihmisten arjessa. Konsertit ovat käsittämättömän upeita, museoiden näyttelyistä puhumattakaan. Tuntuu jotenkin surrealistiselta elää keskellä todellisuutta, jossa livenä soi samat orkesterit upeiden kapellimestarien johtamina, mitkä ovat soineet olohuoneessani ainoastaan huonolaatuisen CD-soittimen kajareiden välityksellä. Täällä kulttuuri on läsnä. Tavallisen kaduntallaajan ei tarvitse olla erityisesti kulttuurin harrastaja saadakseen päivittäisannoksensa, koska siltä ei voi välttyä missään. Jo pelkästään katusoittajien taso on huomattavasti korkeampi ja monipuolisempi kuin Suomessa. Tänään juuri kuuntelin barokkiharpistia metrotunnelissa ja olisin mieluusti kuunnellut häntä lisää kunnon olosuhteissa rauhallisessa konserttisalissa.

Toki on paljon asioita, joita yhä ihmettelen. En edelleenkään osaa katsoa oikeaan suuntaan ylittäessäni katua, joten katson varmuuden vuoksi aina kumpaankin suuntaa. Liikenteen havainnointi tapahtuu nk. Selkärangasta käsin, eli sitä ei tarvitse ajatella. ”Ensin katsotaan oikealle, sitten vasemmalle ja vielä kerran oikealle. Sitten saa mennä yli.” Tämän lauseen jokainen oppii pään kääntämiseen yhdistettynä jo ennen kouluun menoa. Ei sellaista refleksinomaista liikettä voi kääntää yhtäkkiä päättämällä vaan se vaatii useamman kuukauden ajan tottua siihen. Voi olla, että Suomeen palattuani olen taas hetken ymmälläni, mutta paluu tuttuun ja turvalliseen on aina paljon helpompaa. En myöskään usko, että vasemmanpuoleisuudesta tulisi tänä aikana niin luontaista, että uskaltaisin ajaa autoa. Uskon, että Lontoolaisten ja minun turvallisuuden kannalta on parempi, että keskityn ajamiseen ainoastaan kotimaassani.

Toinen toistaiseksi minulle ratkaisematon mysteeri on paikallinen jätehuolto. Täällä ei ole keskusta-alueella roskalaatikoita, johon täydet roskapussit viedään, vaan niitä pinotaan suuriksi keoiksi katujen kulmauksiin. Työpäivien jälkeen keot ovat suhteellisen kookkaita, mutta jotenkin ne aina löytävät tiensä kaatopaikalle ennen seuraavan aamun valkenemista. Lisäksi englantilaiset ovat innokkaita kierrättämään. Kierrätykseen kelpaavat tutut asiat, eli kaikenlaiset paperit, pahvit, tölkit ja pullot. Jännittäväksi toimenpiteen muuttaa se, että kaikki laitetaan sievässä sekamelskassa samaan astiaan. Siinä on Jäte-Joonas ihmeissään tutustuessaan kunkin talouden kierrätyskokoelmiin.

On ollut ihanaa viettää aikaa omien ajatusten kanssa. Irtautuminen on antanut mahdollisuuden kyseenalaistaa monia tuttuja asioita ja niistäkin johtuen sisäinen kamppailu on ollut aika-ajoin melkoista. Nyt haastavin osa painista on takana päin, joten energiaa riittää päivittäisten rutiinien lisäksi muihinkin aktiviteetteihin. Uskon löytäväni paljon uusia ja tutustumisen arvoisia asioita palloillessani ristiin rastiin kaupungissa ja lähiseuduilla. Tänä viikonloppuna tutustun ainakin Tate Moderniin ja sunnuntaina on tarkoitus mennä kahteen konserttiin. Katsotaan mitä ovia niiden kautta avautuu…

13.10. Kohteliasta hierarkiaa

Tänään huomasin jotain melko mielenkiintoista: kaikki näkemäni lentokoneet olivat laskeutumassa. Tähän asti näkökenttääni on hakeutunut ainoastaan nousevia. Samaan aikaan huomasin lakanneeni metrossa junan kulkukartan hermostuneen seuraamisen ja kalenterimerkintäni ovat sopivasti sekaisin suomea ja englantia, riippuen siitä kenen kanssa olen asiasta keskustellut. Kävin tänään myös kaupassa tekemässä erinäisiä päivittäisostoksia, enkä enää etsinyt Valion laktoositonta maitotölkkiä, vaan marssin suoraan hyllylle, josta saa soijamaitoa. Huomasin hymyileväni talsiessani kotikatua. Kutsutaanko tätä sopeutumiseksi?

Työkulttuurissa on jotain, mistä olen edelleen hyvin hämmästynyt. Työpäivät ovat pitkiä ja työtahti kova, mutta niin ne ovat Suomessakin. Mikä siinä minua sitten kummastuttaa? Ehkä se, että työyhteisöä hallitsevat todella voimakkaat hierarkiset rakenteet. Jokainen yrittää parhaansa edetäkseen urallaan ja ylemmällä pallilla istujaa arvostetaan ja kunnioitetaan hyvin korkealle. Näin ollen täällä on kummallinen sekoitus totaalista individualismia ja yltiöpäistä toisen huomiointia. Vielä kun oppisi, että kumpi on kunkin vallitseva ominaisuus suhteessa muihin kollegoihin, niin saattaisi ymmärtää pienistä lauseista ja teoista vielä enemmän.

Hämmennystä synnyttää välillä myös kohteliaisuus, josta maa on hyvin kuuluisa.
”Haluatko, että autan sinua hotellibuukkauksen kanssa?”
Niin. Suomessa kysymykseen voisi vastata:
”Ehtisitkö todella hoitaa? Se olisi mahtavaa, kiitos!”
Täällä lause on kohtelias huomautus, että voisitko hoitaa asian heti. Muutenkin englantilaisten kohteliaisuus on erikoinen käsite. Se on totta, että täällä ihmiset ovat kohteliaampia, mutta kohteliaskin kommentti voi olla veitsen sivallus, joka on vain puettu kauniiksi korulauseeksi. Korjaukset tulevat myös kohteliaisuuden muodossa. Jos käyttää väärää artikkelia tai sanaa, niin englantilainen lisää sen näppärästi vastaukseensa lievästi oikeata versiota painottaen. Siitä on ollut kieltämättä älyttömän paljon hyötyä! Silloin oikea versio porautuu mieleen ihan toisella tapaa kuin grammaria lukiessa.

Jokaisella tavalla on aina kääntöpuolensa, mutta niinhän kaikella on! Ei maailmassa mikään ole väritöntä, ei edes mustavalkoiset valokuvat, mutta siksi sävyjen tulkitseminen on hyvin tärkeää. Kaiken lisäksi se on täällä ihan yhtä helppoa kuin Suomessakin. Ihmisten silmät ja eleet eivät petä koskaan.

11.10. Birmingham

Kun olin laskeutumassa Heathrown kentälle pari viikkoa sitten, näin Lontoon ensimmäistä kertaa. Pilven rajan jälkeen näkymä oli hämmentävä: kaksikerroksisia taloja silmän kantamattomiin. Yksittäisistä kyläyhteisöistä kootusta kaupungista ei saa otetta, kuin pieni palanen kerrallaan, eikä oikein koskaan tiedä, milloin on "keskustassa". Lähtiessäni Suomesta en tiennyt, mitä odotin, mutta mielikuvani oli jokseenkin toisenlainen. Eilen vierailtuani Birminghamissa löysin jotain, mitä olin odottanut: vanhan kaupungin, josta pidetään hyvää huolta, tunnelma on kohteliaan kunnioittava ja mukana oli myös ripaus ystävällisyyttä. Kaupungissa oli paljon aitoja englantilaisia, eikä ainoastaan sanakirja ja kartta kädessä kulkevia turisteja, opiskelijoita ja maahanmuuttajia, kuten minäkin olen.

Noustuani junaan Eustonin asemalta sain puolentoista tunnin verran ihailla molemmilla puolilla kumpuilevia nummia ja raikasta maaseutua. Tuntui lähes surrealistiselta, että kyseessä on sama maa, jossa olin jo kaksi viikkoa viettänyt. Näkymät olivat juuri samanlaisia, kuin kaikissa matkailuesitteissä. Nummet kylpivät auringonvalossa ja yksittäiset autot puikkelehtivat maanteillä. Birminghamiin päästyäni tuntui siltä, kuin olisin päässyt kotiin! Henki alkoi liikkua ja silmät aukenivat. Kaikilla ei ollut paniikki päällä 24/7, vaan ihmiset näyttivät tavallisilta tientallaajilta. Toki sielläkin ihmisillä on kiire, mutta Lontoon "hössötys" puuttui kokonaan. Kaupungilla oli yksi keskusta ja sen ympärillä kaikki tarvittava, sekä ripaus luxusta till. Vanhoja rakennuksia, putiikkeja, kahviloita ja ravintoloita sekä ihania aukioita patsaineen. Yritin taltioida muutamia hetkiä kameralla, mutta kunnon otoksiin tarvitsen enemmän aikaa. Jos saisin valita, niin muuttaisin Birminghamiin heti tänään.

Illalla kävin kuuntelemassa City of Birmingham Symphony Orchestran konserttia, jonka johti Avantinkin oma Dmitri Slobodeniouk. En ole koskaan aikaisemmin kuullut yhtä vaikuttavaa esitystä Tshaikovskyn sinfoniasta! Orkesteri oli käsittämättömän hyvä ja salin akustiikkakin upea! Puitteet ohjelmiston esittämiselle oli siis loistavat. Hassua kyllä, että täytyy tänne asti matkustaa kuullakseen venäläistä musiikkia kyseisen herran johtamana. Suomessa ei juuri ole ollut siihen mahdollisuutta.. Ainakaan toistaiseksi. Toivottavasti tämä puute tulee korjatuksi ensitilassa suomalaisten orkestereiden kausisuunnitelmissa, sillä toivon todella pääseväni kuulemaan tätä herkkua lisää!

Yksi asia tuntuu yhdistävän kaikkia eurooppalaisia maita, nimittäin puhallinmusiikki ja kuorolaulu. Eilisen halloweenin kunniaksi oli konserttisalin eteen perustettu lava, jossa oli ohjelmaa niin ennen konserttia kuin jälkeenkin. En ehtinyt kauaa tutustua niiden antiin, mutta ainakin kaksi asiaa tuli hyvin selväksi: pappakuorot ovat ihan yhtä jännittävän kuuloisia kaikkialla ja puhkut soittavat samoja marsseja ja samalla tavalla paahtaen kuin Suomessakin. On se vaan jännä, miten jotkut asiat vain ovat standardeja.

Matka teki opiskelijan budjettiin kieltämättä melkoisen loven, mutta oli kyllä jokaisen pennin arvoinen. Junamatkat ovat Suomen hinnoissa, mutta kulkupelinä ne ovat myös älyttömän hyvä ja käytännöllinen liikkumistapa. Täytyy kääntyä Suomen sponsoreiden puoleen ja yrittää saada rahoitus erinäisiin viikonloppuretkiin. Ne avartaa ja antaa voimia Lontoossa pakertamiseen.

9.10. Miten päästä alkuun??

Älä koskaan sano "Ei koskaan". Perustin blogin, vaikka vielä viikko sitten sanoin, että en ikinä tekisi sitä. Taas oli mamma oikeassa teeseineen.

Niin, mutta miten päästä alkuun? Mistä löytyy oikeat sanat, merkitykset ja toimintatavat blogimaailmassa? Saman teeman ympärillä olen paininut tänne Lontooseen taivallukseni jälkeen päivittäin, jopa tunneittain. Miksi pitää juosta metroon, kun minuutin päästä menee seuraava? Miten sulkea ikkuna ja miksi oikeastaan sulkea sitä, jos sisään tuulee kuitenkin samalla voimalla? Miksi avaimet laitetaan lukkoon väärin päin ja miksi tiskit tiskataan tiskisienellä, eikä tiskiharjalla?

Jokainen arkinenkin asia on sama, mihin olen tottunut elämäni aikana. Se, että asia tapahtuu, ei poikkea. Se, miten asia tapahtuu, voi tehdä siitä lähes tunnistamattoman. Kun poikkeuksia on päivässä enemmän kuin tuttuja ja turvallisia asioita, niin olo tulee helposti turvattomaksi. Sitä tarrautuu yksittäisiin jo opittuihin asioihin takiaisen lailla. Jos on opetellut käyttämään jo metroa, niin onko pakko heti tutustua bussiiinkin? Jokainen aisti saa vastaan uutta informaatiota megalomaanisella vauhdilla ja mieleni yrittää suodattaa siitä edes murto-osan. Tuntuu kuitenkin siltä, että yritän saada hyttysparven kiinni suurireikäisellä haavilla. Toisaalta, kuka haluaa oikeasti saalistaa hyttysiä?

No, mutta alkuun on päästy. Tekstiä on kaksi kappaletta ja olen asunut täällä nyt kaksi viikkoa. Hämmennys on muuttunut pikkuhiljaa yksittäisten rutiinien toistamiseksi. Tänään huomasin juoksevani metroon. Vielä koen suurina hetkinä uusiin paikkoihin, työtapoihin ja ihmisiin tutustumisen, mutta missä vaiheessa Barbican Centressä Sir Colin Davisin johtama LSO:n konsertti alkaa olla vain yksi mukava tapa viettää konsertti-iltaa? No, toistaiseksi siihen on vielä matkaa hurjasti.

Arki koostuu tutuista asioista, joten alkuun pääseminen vaatii asioiden toistoja ja omien rutiinien luomista. Aamuespresso toimiston vastapäisessä Starbucksissa, tiskaaminen (uskokaa tai älkää...) töissä ennen kotiinlähtöä ja ostosten teko kotikaupasta samalta hymyilevältä mieheltä. Pian en enää edes huomaa, että suurin osa sähköposteista tulee nimellä Maya. Ehkä tämä kaikki, blogikin, muuttuu rutiiniksi, mutta kaikki vaatii oman aikansa.