Kuukausi. Niin vähän aikaa ja silti olen saanut jo kokea enemmän kuin Suomessa vuoden aikana. Tosin aina välillä aika on tuntunut vuodelta, koska uusien asioiden oppiminen vaatii oman energiansa.
”Onko siellä mitään, mikä on parasta?”, kysyi isäni minulta tänään. Ensiajattelemalta ei tullut mieleen yhtään asiaa, mutta hetken pohdittuani niitä alkoi tulvia mieleeni. Suurin kokonaisuus on kulttuurin rikkaus ihmisten arjessa. Konsertit ovat käsittämättömän upeita, museoiden näyttelyistä puhumattakaan. Tuntuu jotenkin surrealistiselta elää keskellä todellisuutta, jossa livenä soi samat orkesterit upeiden kapellimestarien johtamina, mitkä ovat soineet olohuoneessani ainoastaan huonolaatuisen CD-soittimen kajareiden välityksellä. Täällä kulttuuri on läsnä. Tavallisen kaduntallaajan ei tarvitse olla erityisesti kulttuurin harrastaja saadakseen päivittäisannoksensa, koska siltä ei voi välttyä missään. Jo pelkästään katusoittajien taso on huomattavasti korkeampi ja monipuolisempi kuin Suomessa. Tänään juuri kuuntelin barokkiharpistia metrotunnelissa ja olisin mieluusti kuunnellut häntä lisää kunnon olosuhteissa rauhallisessa konserttisalissa.
Toki on paljon asioita, joita yhä ihmettelen. En edelleenkään osaa katsoa oikeaan suuntaan ylittäessäni katua, joten katson varmuuden vuoksi aina kumpaankin suuntaa. Liikenteen havainnointi tapahtuu nk. Selkärangasta käsin, eli sitä ei tarvitse ajatella. ”Ensin katsotaan oikealle, sitten vasemmalle ja vielä kerran oikealle. Sitten saa mennä yli.” Tämän lauseen jokainen oppii pään kääntämiseen yhdistettynä jo ennen kouluun menoa. Ei sellaista refleksinomaista liikettä voi kääntää yhtäkkiä päättämällä vaan se vaatii useamman kuukauden ajan tottua siihen. Voi olla, että Suomeen palattuani olen taas hetken ymmälläni, mutta paluu tuttuun ja turvalliseen on aina paljon helpompaa. En myöskään usko, että vasemmanpuoleisuudesta tulisi tänä aikana niin luontaista, että uskaltaisin ajaa autoa. Uskon, että Lontoolaisten ja minun turvallisuuden kannalta on parempi, että keskityn ajamiseen ainoastaan kotimaassani.
Toinen toistaiseksi minulle ratkaisematon mysteeri on paikallinen jätehuolto. Täällä ei ole keskusta-alueella roskalaatikoita, johon täydet roskapussit viedään, vaan niitä pinotaan suuriksi keoiksi katujen kulmauksiin. Työpäivien jälkeen keot ovat suhteellisen kookkaita, mutta jotenkin ne aina löytävät tiensä kaatopaikalle ennen seuraavan aamun valkenemista. Lisäksi englantilaiset ovat innokkaita kierrättämään. Kierrätykseen kelpaavat tutut asiat, eli kaikenlaiset paperit, pahvit, tölkit ja pullot. Jännittäväksi toimenpiteen muuttaa se, että kaikki laitetaan sievässä sekamelskassa samaan astiaan. Siinä on Jäte-Joonas ihmeissään tutustuessaan kunkin talouden kierrätyskokoelmiin.
On ollut ihanaa viettää aikaa omien ajatusten kanssa. Irtautuminen on antanut mahdollisuuden kyseenalaistaa monia tuttuja asioita ja niistäkin johtuen sisäinen kamppailu on ollut aika-ajoin melkoista. Nyt haastavin osa painista on takana päin, joten energiaa riittää päivittäisten rutiinien lisäksi muihinkin aktiviteetteihin. Uskon löytäväni paljon uusia ja tutustumisen arvoisia asioita palloillessani ristiin rastiin kaupungissa ja lähiseuduilla. Tänä viikonloppuna tutustun ainakin Tate Moderniin ja sunnuntaina on tarkoitus mennä kahteen konserttiin. Katsotaan mitä ovia niiden kautta avautuu…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti